Heräämisiä

Viime vuoden seurauksena minulle tuli kriisi. Iso sellainen. Olin teeveessä, luulin tulevani julkkikseksi ja vedin itseni piippuun... Huh!

Kun vuosi vaihtui, olin niin puhki ja väsynyt että en tiennyt kuka minä olen ja miksi olen täällä.
Olen aina ollut ensisijaisesti laulaja ja koko elämäni on kietoutunut musiikin ympärille. Minä olen musiikkia, ja sukuperimän takia koko elämäni on musiikkia. Suhtaudun musiikkiin intohimoisesti, ja välillä tuntuu että on vaikea löytää sielunkumppaneita jotka jakaisivat tämän saman intohimon. 

No joo, teeveen jälkeen en ollutkaan oikeastaan yhtään mitään juuri kenellekään. Tottakai ympärilläni on muutamia vanhoja ystäviä ja joitain uusiakin, jotka ovat toivottavasti edelleen ystäviäni kaiken tämän kipuilun jälkeen. Mutta pettymys oli iso, sen myönnän. Etten ollutkaan mitään ihmeellistä, laulajana. Hupaisaa, tuo teevee olikin minulle mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Ei muuta. Se oli myös mahdollisuus punnita eri vaihtoehtoja ja huomata, että ihminen on ihmiselle susi. Useimmat ovat lampaan vaatteissa, mutta totuus paljastuu aina.

Myös teeveen kulisseissa tapahtui tätä roolien riisumisen ihmettä, aika monta kertaa.
Kyykyttäminen uhkailun ja egon kautta tuli tutuksi. Hurjaa.
Mutta opin, että minun ylitseni ei kävellä enää koskaan. Ei koskaan.
JA:
Teeveen tekeminen oli kaikesta huolimatta kivaa ja olen kiitollinen kaikille ihmisille, joiden kanssa tein töitä ja joiden kautta sain mahdollisuuden tähän kaikkeen. KIITOS!

Tapasin pari enkeliäkin... ihmishahmossa tosin, mutta heidän sydämensä on puhdasta kultaa ja täynnä rakkautta. Nämä tapaamiset toivat iloa ja valoa elämääni.

Kaiken edellä olevan seurauksena, kävin keskustelua itseni kanssa ja se se vasta olikin mielenkiintoista.. Kuulkaa oi lukijat seuraavaa...

Hyvä vastaanottaja, täällä on sinun sisäinen äänesi. Kuule minua… 

Onneksi olkoon, olet nyt voittanut pääsylipun elämäsi seuraavalle tasolle ja kenties pääset taas lähemmäksi omaa itseäsi ja voit olla taas vähän onnellisempi.

Olet siis nyt ymmärtänyt vihdoinkin, että olet ollut samanlainen kuin muumipeikon tarinoissakin seikkaillut ”näkymätön lapsi Ninni”. Vaikka ei koskaan tuntunutkaan siltä, ainakaan kovin paljon. Tunsit tietenkin aina silloin tällöin toivovasi, että tietyt ihmiset elämässäsi näkisivät sinut sellaisena kuin olet ja kenties he jopa sanoisivat sinulle jotain kaunista. Olet kai jopa kuvitellutkin seuraavia repliikkejä heidän suustaan: 

·         Hei, vitsit sä oot kyllä hyvä laulaja, mä todella tykkään äänestäsi. 

·         Mä olin tänään kuuntelemassa sua karaokessa ja mulla olis yks tosi hyvä uus proggis johon sä sopisit laulajaksi. Kiinnostaisiko sua?

·         Sano vielä uudestaan toi yksi sana, mua eritoten kiehtoo sun tapasi änkyttää ja haluaisin kuulla sitä lisää, ole niin kiltti… 

Listaa ja kuulemattomia lauseita voisi jatkaa loputtomiin, eikö totta? Ja olet edelleen pettynyt ihmisiin? Joka kerta kun kaveriasi kehutaan karaokessa tai muualla laulutaidoistaan, sinun sydämesi särkyy ja kestät sen tunteen nielaisemalla kerran tai kaksi. Kuulumattomasti totta kai, ei kai pettymystä voi näyttää. Ja ethän sinä voi vaatia ihmisiltä mahdottomia. Eivät he kerta kaikkiaan voi sanoillaan täyttää sinun lapsesta asti tyhjillään ollutta sydäntäsi. Mutta silti jaksat herätessäsi uuteen päivään, toivoa että jos se kuitenkin tapahtuisi tänään ja joku sanoisi taikasanat joita olet odottanut. .

Oletko koskaan ajatellut, että sinusta tuntuu tältä nyt koska et saanut kuulla hyväksyviä lauseita ja olemassaolollesi hyväksyntää silloin kun olit pikku tyttö? 

·         Olen ajatellut! 

Älä ole kiukkuinen. Et ole luultavasti muuta tehnytkään kuin ajatellut noina vuosina jolloin olet elänyt elämääsi. Varmasti olet itkenyt monta kertaa näkymättömiä kyyneliä siksi, ettei kukaan huomaa sinua ja taitojasi. Älä kuitenkaan itke enää. Se isoin pettymys on tapahtunut todella kauan aikaa sitten, ja nyt olet jo aikuinen. Ne ihmiset joihin asetat odotuksesi, tuovat sinulle luultavasti vain pettymyksen ja elämäsi ei koskaan mene haluamaasi suuntaan. 

·         Tiedän osaavani, ja minun itsetuntoni on ihan kohtuullisen hyvä. 

Niinpä. Mutta tunnen sinut, ja tiedän että olet pikkutytöstä asti haaveillut laulajan urasta. Tai oikeastaan siitä, että ihmiset näkisivät sinut, hyväksyisivät sinut ja arvostaisivat sinua muusikkona ja laulajana. Olen melko varma, että vanhempasi eivät koskaan sanoneet sinulle näitä asioita, vaikka katsoit heitä anovasti ja toivoit parasta. Olen pahoillani. He ovat nyt kuolleet, joten hyvitystä et voi edes saada. Ainoa mitä voit tehdä, on päästää irti. Päästää irti pohjattomasta itsensä syyttelystä. ja uskoa vihdoinkin sen, etteivät vanhempiesi valinnat olleet sinun vikasi. Olet hyvä ja kaikin puolin kelpo tytär. Olet erittäin musikaalinen ja omaksut nopeasti kaiken uuden tiedon ja osaat vieläpä käyttää sitä laulaessasi tai soittaessasi huilua. Ja vielä pitää sanoa, että olet käsittämättömän monipuolinen laulaja, sen voit uskoa. Riittääkö tämä? 

·         En ole varma… Mutta mitä jos minusta ei koskaan tulekaan kalifia kalifin paikalle? 

Tarkoitat varmaankin, laulajaa muiden tähtien joukkoon? Kuulut mielestäsi tähtitaivaalle? Haluatko varmasti siihen maailmaan, jossa mahdollisesti olisit onneton, yksinäisine hotellihuoneineen ja siipeilijöineen jotka pitävät sinusta vain koska olet ”kuuluisa”.. 

·         No miksen haluaisi? Sinnehän olen aina toivonut pääseväni. Ihan niin paljon, että sydämeen koskee ja tuntuu että kuolen. 

Ymmärrän sinua, ja voin kuvitella että olet ollut onneton ja stressaantunut asiasta.. Mutta voisitko ajatella että elämällä on tarkoituksensa ja että tämä kaikki on kääntyvä voitoksesi ajan kuluessa? Sitä paitsi oletko valmis siihen prässiin, joka isojen levy-yhtiöitten artisteilla yleensä kuuluu diiliin? Hiuksesi mahdollisesti muutettaisiin, ääntäsi muokattaisiin studiossa lähes tunnistamattomaksi ja kaiken kukkuraksi sinut laitettaisiin laulamaan kenties mitään sanomatonta populaarimusiikkia vain siksi, että se kelpaisi radioon? Oletko valmis siihen? 

·         Nyt pistit pahan.. Haluanko hyeenojen ruuaksi? En tiedä, ehkä en. Onko se paha? Onko kauheaa jos haluan olla taiteilija taiteen vuoksi, enkä ymmärrä bisneksestä kuin vähän? Haluan olla oma itseni, laulaa omalla äänelläni ja koskettaa ihmisiä aidosti ja rehellisesti, ilman suitsimista. No joo, nyt vastaukseksi tulee, että ” kuule maailmassa on niin monia, jotka ajattelevat samoin, mikä tekee sinusta erilaisen?”. 

Toinen vastaus, jonka olet kuullut monia kertoja on "Kuule, ei kaikista vaan voi tulla tähtiä". Sekin kannattaa hyväksyä ja antaa olla". Olen itsekin kokenut samanlaisia asioita. Ei niistä kannata ottaa itseensä, vaikka se sillä hetkellä tuntuukin kauhealta. Usko pois, ei kaikista tarvitsekaan tulla tähtiä ja kuuluisia. Mitä siitä tulisi jos kaduilla kävelisi vain kuuluisia henkilöitä Kukaan ei saisi olla rauhassa ja ihmisiä ammuttaisiin useammin kuin käytäisiin vessassa....  Blaa blaa.. 

Hurjaa eikö totta. Tämä keskustelu loppuu tähän! Kiitos! Kiitos itselleni, tästä mielenkiintoisesta seikkailusta joka jatkuu... jossain muualla ja joskus toiste. Kiitos lukijalle kärsivällisyydestä.

 Ja niin tämäkin aihe sai lopun, ja onnellisen sellaisen. 

Kiitos Teppo kuudestatoista vuodesta, ja siitä että olet rinnallani vaikeina aikoina ja jopa silloin kun etsin itseäni <3

Olkaamme vielä ainakin seuraavat kuusitoista vuotta yhdessä <3 <3 

Halauksin Katri

 

PuhevikaPEIKKO Tuli, näkyi ja POISTUI !

 Hei hei PuheVikaPeikko <3

Minä änkytän. Olen änkyttänyt niin kauan kuin muistan.
Minulla ei ole änkyttäjälle tyypillistä tavujen toistoa, mutta muuten olen kai aika " normaali" änkyttäjä..  Kirjainten juuttumista suussa, ns. pakkoliikkeitä pään alueella ja vokaalien kanssa on ongelmia. Minun änkyttämiseni on oma persoonallinen tapani puhua ja kommunikoida. Sopiiko se kaikille kanssaihmisilleni? Ei sovi :) Kuinka monta kertaa olen painanut pääni alas ja ollut altavastaajana kun joku " ihana" ihminen matkii puhettani tai luulee minua tyhmäksi. Mutta nyt kaikki on muuttunut ja...
Olen nyt 41-vuotias ja koen olevani elämässäni tuntemattoman oven kynnyksellä ,astumaan tuosta ovesta sisälle.

Puhe, mitä se on? Tai oikeastaan mitä se merkitsee minulle?
Kaipa sitä, että saan purkaa tunteitani ja toisaalta asioita hoidettua. Yksinkertaista vai mitä? No ei aina. Muistelen nyt vakavana ( tai miettiväisenä )aikoja jolloin oli jo iso asia mennä ostamaan esimerkiksi hampurilainen joko mäkkäristä tai rollssista. Ei se ollut yksinkertaista, ei sinne päinkään. Vaikka minun olisi tehnyt mieli ostaa vaikka Clubburger, en aina kyennyt sanomaan haluamani hampurilaisen nimeä. Monesti ostin ihan jotain muuta. Ja tätä tapahtui vaikka kuinka monta kertaa.. Eikä vain hampurilaisten kohdalla... Apua, miten saatoinkaan olla niin "ankea" tai "pelkuri"? Että en edes pystynyt ostamaan yhtä purilaista. No juuri niin. Olinkin peloissani. Mitä tuo tuntematon kassan toisella puolella sanoisi? Vai sanoisiko mitään? Ehkä hän katsoisi minua vaan kummallinen ilme kasvoillaan. Pystyin kuvittelemaan niin monien ihmisten ajatukset ja tuntemukset sen jälkeen kun olin änkyttänyt heidän edessään. Tai niinhän minä luulin.
Enhän minä mitään toisten ajatuksia tiedä, jollen kysy. Enkä koskaan ole kysynyt. Sen sijaan olen luimistellut, ollut pahalla  mielellä ja syyttänyt itseäni sellaisesta mitä ei olisi tarvinnut.
Enkä ole myöskään koskaan suuttunut kenellekään, joka on ihan julkisesti paljastanut typeryytensä
ja joko matkinut minua tai jotain muuta yhtä tylsää. Yleensä matkimisen jälkeen yksilö sanoo ( sen jälkeen kun nykyisin ojennan häntä ja kerron että olen änkyttäjä ), että:
- Mä luulin, että sä teet ton tahalteen.
- Ai minkä?
- No ton puhejutun.
- Aijaa. No en tehnyt..., mä tosiaan olen änkyttäjä.

ÄRSYTTÄVÄÄ! Siis mitä helv...! Painu nyt jonnekin opettelemaan käytöstapoja, ja muiden ihmisten kunnioitusta. Kuinka sä kehtaat sanoa mulle noin!!!!! Ja vielä muutama kirosana päälle :)
Noin olisin halunnut sanoa jokaisella kerralla aikuisille ihmisille, joita olen kohdannut elämässäni ja jotka ovat näyttäneet minulle oman keskenkasvuisuutensa.


Olenko antanut paineen tulla ulos edellä mainittujen huutomerkkien kera? Noup! On jäänyt sanomatta ja senhän olen tuntenut sitten kehossani ja mielessäni. En tosin ole tunnistanut sitä aikaisemmin kuin nyt, ja  se ehkä olisikaan ollut edes järkevää, mutta kuitenkin :)


 Ja näitä vastaavia tilanteita on ollut satoja, varmaan tuhansia. Ja puhelinkeskustelut vielä siihen päälle. Apua, kuinka paljon energiaa onkin mennyt hukkaan...

Miksi käyn tätä läpi nyt? Siksi, että olen osallisena eräässä ohjelmassa joka tulee televisiosta ulos syyskuussa. Siinä minua on haastateltu kameralle erilaisissa tilanteissa ja paikoissa. Jännää!

Tapahtui pari päivää sitten..

Riitelimme läheiseni kanssa, jep olikin sitten aika raivokasta sananselitystä puolin ja toisin.
Vastapuoleni vastusti mielipidettäni ja sanoi, että " enhän minäkään koskaan sano sinulle sinun puheviastasi, vaikka se välillä herättääkin huomioni".
Jep, ja se olikin sitten siinä!
Hypersuperhirveänkamala änkyttäjän huonon itsetunnon PEIKKO tuli näkyväksi. Sain raivarin, huusin ja kirosin tuon edellä mainitun litanian. Ja se oli niin rumaa, ja kauheata vihaa joka tuli sillähetkellä ulos suustani. Eikä se edes koskettanut tätä läheistäni, vaan se oli jotain kaukaa kaukaa kumpuavaa tunnetta joka sai nyt " tunnemuodon".
Ja arvatkaa mitä!
Huusin. Itkin. Itkimme yhdessä. Teimme sovinnon. Rauha laskeutui sieluuni ja sydämeeni.
PuheVikaPeikko sai lähteä ulos tästä talosta. Paiskasimme kättä, halasimme ja hyvästelimme.
Kiitin Peikkoa siitä, että hän opetti minulle paljon omasta itsestäni.

Mutta enää en itkenyt. En ole pahoillani siitä että heitin Peikon mäkeen. Arrivederci tai moido!

Pu-pu puhevika tai ei. Tässä mä oon enkä lähde kulumallakaan!!!!

Katri

Ystävällisyys ei vaadi paljon, mutta siitä riittää iloa pitkäksi aikaa.

Tapahtui eräänä päivänä... Jouduin asioimaan Helsingin kaupungin asuntotoimistossa Ruoholahdessa. Tiskille pääsi suht´nopeasti ja elämä oli kaunista sillä hetkellä. Tiskin takana oli mieshenkilö, joka ei selvästikään ollut kuullut siitä, että ystävällisyys on sydämen hyve.

Käymämme dialogi oli joksenkin tämänkaltainen.

- Hei

- Mhm.. hei ( lähes kuulumattomalla äänellä).
- Olisin tullut tarkistamaan, että päivittämäni asuntohakemus on tullut perille koska siitä ei tullut vahvistusta sähköpostitse ( annan samalla passini hänelle)
Mies katsoo koneestaan tietoni.
- Kyllä täällä järjestelmässä se on päivittynyt. Ai, haette kantakaupungista asuntoa. Kuules, meillä on 4000 asunnotonta, että aika heikolta näyttää.

-Tiedän sen kyllä. Meidän pitää kuitenkin muuttaa asunnostamme pois vkolla 12. Onko meillä mitään toivoa saada asuntoa sitä ennen?
- No kyllä te olette kärjessä meidän jonossamme, mutta voin lukea teille kaikki viime vuonna vapautuneet kolmiot ja neliöt hakemistanne kohteista...
Lukee luvut katsomatta minuun, luvut ovat aika masentavia.Katse kohoaa paperista.
- Oliko teillä jotain muuta?
- Ei oikeastaan, ajattelin vain tulla käymään ja kysymään mikä on tilanne.
-Niin, eihän teidän tänne tarvitse tulla. Mikäli on jotain asiaa, lähetä sähköpostia tai soita.
- Minun mielestäni on mukavampaa tulla asioimaan ihmisen kanssa, kuin koneen. Koskaan ei tiedä tulevatko viestit perille.
Mies loihtii kasvoilleen jotain ilmeen kaltaista.
- Jaa.
Katsee sanoo painumaan jo muualle, kuluttamasta virkailijan kallista aikaa. Ei niitä asuntoja ole, vaikka kuinka siinä seisoisitte. Uskon sen ja siirryn ovea kohti vartijan katseen saattamana.
- Kiitos ja näkemiin.
- Mhh...

Ulkona.Tunnen ärsytyksen nousevan suonissani suutani kohti. Tekisi mieli sanoa jotain sensuurinomaista. Ja sanonkin, ihan vähän vain. En suuria asioita, mutta ystävällisyydestä sanon.
Onko liikaa vaadittu olla ystävällinen? Samankaltaisia tilanteita meistä jokainen kohtaa lähes päivittäin asiakaspalvelussa.
Nyt joku asiakaspalvelija sanoo, että
- kyllä ne asiakkaatkin ovat ihan yhtä hirveitä, ansaitsevat sen kun tulevat tänne huutamaan ja kiukuttelemaan.
Minä en kiukutellut. Olin ystävällinen, hymyilin ja katsoin virkailijaa silmiin. Siksi odotan saavani oikeasti ystävällistä palvelua, en tehtyä niinkuin esimerkiksi suurimmissa tavarataloissa pääkaupunkiseudulla.
Silmistä näkee, onko ihminen läsnä vai ei. Pystyykö hän antautumaan antoisaan dialogiin vastapuolen kanssa vai ei.  Asiakaspalvelu on ihmisten oivaltavaa kohtaamista mitä suurimmassa määrin. Piste.Punkt.

Heka:n toimistoon terveisiä: Karsikaa elämäänsä ja työhönsä kyllästyneet virkailijat ja ottakaa tilalle niitä jotka oikeasti välittävät meistä asiakkaista ( ainakin hetken aikaa, ennen toivottomuuteen romahtamista asuntoa etsivien epätoivon energioissa). Tai kutsukaa paikalle energiahoitajia avaamaan nuo tukkeutuneet sydämet valolle ja rakkaudelle.

Halauksin Katri

Ps. Kiitos sille ihanalle naishenkilölle joka palveli minua PRH:ssa. Sain perustettua toiminimen ja minulle jäi hyvä mieli! <3

Unelmia

                                  Tänään on hyvä päivä!

 Paljon on tapahtunut edellisen kirjoituksen jälkeen. Kuten useimmat tietävät, aloitin Helsingin Hieroja- akatemiassa tammikuussa Klassisen Hierojan- opinnot. Opiskelu on lähtenyt hyvin käyntiin ja tuntuu siltä, että olen oikealla tiellä, koska hierominen tuntuu niin luontevalta. Ihan kuin sormeni liikkuisivat itsestään ihon pinnalla ja löytäisivät ne kohdat, joita tarvitsee hoitaa. Toki opiskelu on myös haasteellista, koska muistettavaa riittää ( lihakset ja luut, sekä latinaksi että suomeksi ) mutta nekin on opittavissa... Oloni on siis mahtava ja rentoutunut ja yksi unelma odottaa toteutumistaan tämän vuoden lopulla.

Toinen ISO asia mikä on juuri nyt ajankohtainen, on Hidasta Elämää- voimakortit jotka tulivat ulos viime perjantaina. Oli unelmieni täyttymys saada toimia suunnittelijana näille korteille.
Kortteja saa Kuukorento- verkkkokaupasta hintaan 25€ + postikulut.

Siirry verkkokauppaan tästä: Kuukorento 

Hidasta Elämää -sivustolle pääset tästä:  Hidasta Elämää



Korteista ja niiden synnystä kuulette varmasti lisää myöhemmin ;)

Kolmas unelmani täyttynee tällä viikolla. Nimittäin oman Toiminimen perustaminen. Joo, ja tiedän että yrittäminen on peffasta suomessa ja niin edelleen. Mutta uskon itseeni <3 <3 Siispä rohkeasti tuulta päin <3

Neljäs unelmani eli musiikilla leipänsä ansaitseminen odottelee vielä täyttymistään. Halu tehdä on edelleen vahva, usko yleensä ( ei aina ) on korkealla ja sisäinen pakko tehdä hallitsematon ja kiihkeä...
Laulaminen on se mikä saa minut eläväksi, esiintyminen ja energian jakaminen on pyyteetöntä <3
Haluan laulullani antaa rakkauden energiaa kaikille tarvitseville, siispä antaudun sinulle oi maailmankaikkeus ja toivon saavani jakaa musiikillista intohimoani suurelle yleisölle pian!!!!


Ihanaa tiistaita kaikille,
halauksin Katri 

Rohkeutta on...

Mitä rohkeus on? Sitäkö, että syöksyt keskelle Keski-Afrikan sisällissotaa ja otat vastaan viattomille tarkoitetut luodit? Vai sitä, että menet rautatieasemalla keskeyttämään tappelunujakan? Onko rohkeus sitä, että annat avuntarvitsijalle lantin tai käyt ostamassa hänelle ruokaa lähikaupasta? Onko rohkeaa laittaa silmät kiinni illalla, ja toivoa heräävänsä seuraavana aamuna tai kävellä liikenteen mukaisesti suojatiellä? Kysymys on laaja ja ansaitsee pohdintaa pintaa syvemmältä..

Kävin eilen Rosen Terapeuttiopiskelija Sirpa Laaksosen luona hoidettavana. Sirpa on tuleva terapeutti ja aivan oikealla alalla ;) Suosittelen lämpimästi Sirpaa, mikäli Rosen -hoito kiinnostaa ja haluat oppia enemmän kehostasi ja sen mahdollisista jännitteistä.
Eniveis, hoidon jälkeen aloin kuin itsestään pohtimaan elämääni ja sen elinvoimaa tai kaarta, miten sen nyt haluaakaan ilmaista. Päädyin pohtimaan rohkeutta, ja olenko minä rohkea? Tyypilliseen tapaani listasin ensin ne tapaukset, joissa en ole ollut mielestäni rohkea. Ne kerrat, jolloin olen mennyt lukkoon tai muuten jähmettynyt pelosta tai muusta. Niitä kertoja riittää, ainakin omassa mielessäni. Muistelin esimerkiksi v. 92, kun olin Karjalohjalla sikatilalla harjoittelemassa. Laitoin syöttökoneeseen liian ison paakun rehua, ja se meni tukkoon ja alkoi savuta. Menin paniikkiin, lähdin etsimään isäntää ja hänen tultuaan paikalle sain nuhteet siitä, etten ollut älynnyt painaa hätä-painiketta että laite olisi pysähtynyt. Ei tuo hätäpainike tullut pieneen mieleenikään, minä olin paniikissa sen takia, että olin tehnyt väärin ja pelkäsin isännän reaktiota. No olisiko rohkeutta ollut sitten painaa tuota nappia? Tarkemmin ajateltuna ei! Olen ajatellut itsestäni,etten ollut rohkea. Miten väärässä olinkaan. Minä olin rohkea ja monella tapaa. Olin rohkea jo valitessani harjoittelupaikkaa, menin ROHKEASTI tuntemattomalle maaperälle, tuntemattoman perheen luo. Hyvä minä! Rohkeus taitaakin olla sitä,että valinnan hetkellä tiedostaa valintaan liittyvän vastuun ja kulkee silti päämäärää kohti vakaasti ja horjumatta. No, rehukone saatiin kuntoon ja asia unohtui. Se vaikutti kuitenkin tapaani ajatella itsestäni positiivisesti.

No,tämän uuden rohkeus ajattelumallin voimalla, alkoi oma rohkeuteni selviämään minulle pienin erin ( huom. EILEN :)  ).
Minä olen rohkea, monellakin tapaa. Eniten olen mielestäni ollut rohkea silloin, kun olen tehnyt jotain todella mullistavaa valintaa elämäni tienristeyksissä. Olin rohkea silloin, kun päätin lopettaa Stockmannin työni, silloin kun kosketin äitini kuollutta vartaloa ja ymmärsin ettei siinä lepää kuin kuori, sielu on lähtenyt jo jonnekin muualle, esiintymiseni TVOF:ssa oli rohkeaa, koska voitin pelkoni esiintyä kameroille jne. Rohkeuttani on testattu usein ja aina olen selviytynyt. Uusi ajatusmallini onkin, se että MINÄ OLEN ROHKEA, mitä tahansa valitsenkin! Teen valinnat kriittisesti, suhtaudun uusiin asioihin terveellä mielellä ja olen avoin.

Nyt muutama lukija saattaa ajatella, että hyvähän sinun on paistatella rohkeuden aallokossa. Toista se on minun... Miten minä muka voin olla rohkea? Mies/ vaimo jätti, kaikki on syvältä ja masentaakin.. Ei siinä ole rohkeuden häivääkään!
Ole huoleti! Sinä, tämä , tuo ja me kaikki olemme rohkeita elämässämme.
Rohkeus voi olla ihan pikkiriikkinen asia. Rohkeus voi olla sitä, että valitset ystävälle avautumisen sen sijaan että menisit ja tekisit itsemurhan. Voit myös olla rohkea, antaessasi takin tuntemattomalle kun hänellä ei ole mitään, niinkuin taannoin tapahtui. Rohkeutta on myös sanoa jollekin ihmiselle, joka syö energiaasi että " nyt se on loppu". Elämämme valinnat ja se, että teemme niitä; se on rohkeutta ja se taito on meillä kaikilla!

Ole siis rohkeasti rohkea. Kuuntele mitä sydämesi haluaa. Aloita se jo tänään, se voi muuttaa elämäsi lopullisesti <3 <3 Ja jos tuntuu siltä, voit aina laittaa minulle viestiä. Minä tuen sinua, omien voimavarojeni puitteissa <3 

Hauskaa lauantaipäivää!

Katri

Kiusattu

Huh, pääsinpä eilen taas oikein aikamatkalle tunteisiini, jotka ovat olleet hautautuneina vuosien alle.
Lapseni Max on menossa yläasteelle ja hän kysyi omasta yläasteajastani, ja kerroin siitä hänelle. Kuinka helposti sitä vuosien saatossa "unohtaa" kaikki epämiellyttävät ja inhottavat asiat. Sitä vain porskuttaa eteenpäin, ja sipuliin tulee lisää kuoria. Minun henkinen sipulini on toki jo kevyempi kuin ennen, mutta silti...

Minun tarinani :

Olin koulukiusattu. Niinkuin moni meistä. Minun kiusaamiseni ei ollut fyysistä, mutta luokallani oli niitäkin joita kiusattiin esim. heittämällä harpilla selkään. Nytkin kirjoittaessani tätä, minua puistattaa melkein koko se aika, jonka vietin Rudolf Steiner- koulussa.  Miten ilkeitä ja brutaaleja ihmiset voivatkaan olla. Ja kukaan ei puuttunut siihen. Jopa oma luokanopettajanikin harrasti kiusaamista muutamien oppilaiden kohdalla. Oli tavallista( jos joku ei seurannut tunnilla ), ottaa taulusieni, kastella se märäksi ja heittää se tietyn oppilaan päälle muiden nauraessa. Ja tämän teki se "oma" luokanopettaja, miespuolinen "tukipilari". Hah, yök sanon minä. En kaipaa sanottavammin tämän opettajan läsnäoloa elämässäni.

Minun kiusaamiseni alkoi "vasta" neljännellä tai viidennellä luokalla. Jälkikäteen olen miettinyt syitä, joita olivat varmaankin perheeni " varattomuus ostaa viimeisimpiä muotivaatteita tms.", änkyttämiseni ja silmälasit. Tuttua kauraa monille. Luokallani oli useita keskimääräistä parempiosaisia tyttöjä ja poikia, ja se kyllä näkyi ja tuntui.
Tapasin n. 15 -vuotta sitten erään ihmisen joka oli ollut alaluokilla paras ystäväni, mutta hänestä tuli pahin kiusaajani myöhemmin. Olimme yhtäaikaa baarissa, ja parin neuvoa-antavan jälkeen menin tervehtimään häntä ja kysyin miksi hän kiusasi minua. Vastaus oli seuraavanlainen:
" Eikös joka luokalla ole joku jota kiusataan, tällä kertaa se olit sinä".
Menin sanattomaksi silloin ja menen nytkin.

No jokatapauksessa ilkeily, nauraminen ja näkymättömyys oli seuranani kahdeksanteen luokkaan saakka. Eipä ihme, että koulumenestys ei ollut kaksista. Kotona oli hankalaa, ja koulussa samoin. En muista milloin oli hauska mennä kouluun. Onneksi paras ystäväni oli samalla luokalla, ja häntäkin kiusattiin joten saimme tukea toisiltamme. Erityisen hyvin on mieleeni jäänyt erään esitelmän pito. Pidin esitelmän ilveksestä ( Lynx lynx ). Esitelmästä ei tullut oikein mitään. Minua jännitti, änkytin pahemmin kuin koskaan ja kaikki vain nauroivat. Opettajakin luultavasti. En muista sitä, mutta se oli yksi pahimmista kokemuksistani siihen asti.Voitte arvata, että esitelmien pito jäi useiksi vuosiksi...
Luokkani oli jollakin tavoin epäonnistunut. Maailmankaikkeus oli kasannut samanlaisia kusipäitä ( suoraan sanottuna) moninkertaisesti luokalleni. Kiusaamista oli, ja todellista sadismia joillekin. Edellä mainittu harpilla selkään heittäminen ei ole keksittyä. Yhtä tyttöä heiteltiin harpilla selkään useammankin kerran. Hän ei syystä tai toisesta kertonut asiasta vanhemmilleen, ja muistan soittaneeni heille asiasta. He kielsivät kaiken, ja käskivät minun olla puuttumatta asiaan. En siis voinut auttaa, mikä harmitti jälkeenpäin valtavasti.

Päätin vaihtaa koulua kahdeksannen jälkeen. Minut hyväksyttiin keväällä II-Normaalikouluun, joka sijaitsi silloin Huopalahdessa, ja tarkoitus oli aloittaa syksyllä yhdeksännellä luokalla uudessa koulussa. 
Olin onnellinen koulunvaihdoksesta ja odotin innolla syksyä. Mutta kesällä tapahtui jotakin, joka muutti TAAS kaiken.
Pihallamme tapahtui pahoinpitely. Naapurin mies hakattiin henkihieveriin muutaman markan takia, joita eräät  tytöt olivat pyytäneet, ja saatuaan kieltävän vastauksen he hakivat erään toisen henkilön hakkaamaan tämän miehen kostoksi. No, me kaikki naapuruston lapset olimme syystä tai toisesta paikalla. Myös minä. Täysin lamaantuneena pystyin vain tuijottamaan tuota kauheaa tapahtumaa. Poliisit tulivat paikalle, ja minä vanhimpana henkilönä jouduin kuulusteluihin, ja olisin joutunut todistamaankin oikeuteen, mutta sen sain onneksi peruttua psykologin lausunnon avulla.
Asia selvisi, ja toinen tytöistä vaihtoi paikkakuntaa vanhempiensa pakottamana. Kuulin kuitenkin pian tapauksen jälkeen, että minulle on annettu " tappouhkaus" siksi, että olen mennyt kantelemaan pahoinpitelystä. Kuljin koko kesän silmät selässäni ja pelkäsin että hakkaajat tulevat minun kimppuuni. Näin ei onneksi ollut, ja sain olla rauhassa. Mitään kriisiterapiaa tai muuta ei ollut saatavilla, oma perheenikin oli niin hajalla ettei apua tullut mistään. Sain selvitä siitäkin yksin. Selvisin.

Ei se siihen loppunut. Aloittaessani syksyllä uudella luokalla, ihmettelin miksi jotkut uudet luokkatoverini ovat minua kohtaan penseitä ja välinpitämättömiä. Syy selvisi pian. Ja se liittyi kesäiseen tapahtumaan. Toinen tytöistä ( se joka muutti pois) oli ollut tällä luokalla alusta saakka ja minä tulin hänen tilalleen. Useat luokkatoverini kokivat minut syylliseksi siihen, että tämä toinen oli joutunut lähtemään pois heidän luokaltaan.
Jouduin kohtaamaan tämän ikävän tapahtuman miltei joka päivä, ja koulunvaihto ei ollutkaan mikään helpotus.  No on myönnettävä, että oli minulla kuitenkin tosi paljon mukavampaa heidän kanssaan kuin aikaisemman luokkani kanssa :) Ja sain osallistua koulun musikaaliin Chess, joka oli unelmieni täyttymys. Wow, sitä muistelen edelleen lämmöllä!

Ensimmäinen kerta jolloin sain aloittaa puhtaalta pöydältä, oli lukion ensimmäinen luokka Etu Töölön - lukiossa. Tosin sekin kouluvuosi meni päin helvettiä, koska isäni oli kuollut kesällä.Sen vuoden jälkeen pakeninkin maatalouskouluun, jossa viihdyin hyvin <3 <3

Huh, tuon kaiken kerroin ( no joo en ihan kaikkea) Maxille eilen. Sanoin hänelle ties kuinka monetta kertaa, että " äitikin on ihminen ja minullekin on tapahtunut vaikka mitä". Mutta tärkeintä on se, ettei koskaan arvostele muita heidän ulkoasunsa tai vikojensa kautta. Ihmisyys ratkaisee.

Olen antanut anteeksi kiusaajilleni. Unohda en, mutta anteeksi annan. Turha kantaa mukanani menneisyyden painolastia, se on jo hapertunut kauan sitten seiteiksi ikkunoihini. Olen vapaa <3 <3

Hienon hienoa perjantaita kaikille,
toivottaa Katri

Iloitsen elämästä

Iloitsen elämästäni tänään. Tänään voin hyvin ja olen tasapainossa mieleni ja kehoni kanssa. No joo, keholle voisi ehkä antaa lisää liikuntaa.. Lähdenkin tästä kirjoitettuani lenkille, pirtsakkaan pakkaseen pakertamaan :)

Aina en ole iloinnut elämästäni. Elämässäni on ollut useita hetkiä, jolloin jokainen päivä on tuntunut pitkältä, pimeältä ja raskaalta.  Silloin oli vaikea herätä, olla työssä ja mennä nukkumaan. Eräänä päivänä monta vuotta sitten, olin juoksemassa ja tunsin kuinka happi loppui. En pystynyt enää juoksemaan. Lääkärissä ystävällinen nainen kysyi, olinko kenties stressaantunut ja siitä lähti elämäni lumipallo vierimään kohti uusia maisemia.

Tyypillisenä päihdeperheen lapsena, olen tottunut kantamaan huolta muista. Aina vain muista ja heidän tarpeistaan. Siihen liittyy voimakkaasti myös se, että pettymyksen tai surun tullessa kohdalle sitä vain nielee kaiken ja jatkaa sinnikkäästi eteenpäin. Eteenpäin, vaikka rinnassa on iso raskas kivi joka painaa NIIN paljon. Tuona syksyisenä päivänä olin vain niellyt tarpeeksi, kuppini kiehui yli.

Olin kaksi viikkoa sairaslomalla. Silloinen työnantajani ei katsonut asiaa hyvällä, mutta minkäs teit. Täytin  lääkärin ohjeen mukaan viikkoni, eli tein sitä mikä minusta oli mukavaa ja lepäsin. Kaksi viikkoa levättyäni, päätin kuitenkin palata töihin, koska en jaksanut olla vain kotona. Minulle tarjottiin muutamaa eri lääkevalmistetta, mutta kieltäydyin niistä toistuvasti. Olin saanut nimittäin mahdollisuuden ystävältäni, ja se oli muuttava elämäni suunnan täydellisesti.Tämä mahdollisuus oli Rosen-terapia. Olin tutustunut Roseniin aikaisemmin syksyllä ja minun teki mieli kauheasti mennä kokeilemaan miltä se mahtaa tuntua. Käyntikerta on kuitenkin suht´kallista ja olin jättänyt ajatuksen hautumaan parempia aikoja varten. Ystäväni, joka on muusikko sanoi yhteisen keikkamme jälkeen näin: Annan oman keikkapalkkkioni sinulle, että pääset Roseniin ja tulet sen jälkeen voimaan paremmin.. Tätä en unohda koskaan <3 Kiitos L. Annoit elämää suuremman lahjan, ystävyyden!

Rosen -terapia sopi minulle ja sain sieltä sen minkä tarvitsin juuri sillä hetkellä. Terapeutti löysi kehostani valtavasti jännitteitä ja sain purettua ahdistuksiani turvallisesti hänen kanssaan. Wow, ajattelin silloin. Askel muuttui kevyemmäksi, oman itsen tuntemus rikkaammaksi ja elämäni selkeytyi ratkaisevalla tavalla. Käynti Rosen-terapeutilla oli alkusoittoa sille mitä olen nyt.
Ja turha kai puhuakaan siitä mitä työterveyshuolto oli tästä mieltä hoitomuotona..heh. Lääkärin ilme oli sanoinkuvaamaton ja näkemisen arvoinen :) Mutta kävelin ylpeänä sieltä silloin ulos ja tunsin vastaavani itse tulevaisuudestani.
Sen jälkeen olen opiskellut mm. Reiki-masteriksi, käynyt 2 kurssia Bach- kukkaterapiaa, ja nyt opiskelen klassiseksi hierojaksi. Henkinen tie voi olla matkan takana..  Pitkä tie ja pitkä matka, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä käydä sille polulle mitä haluaa kulkea.  Meistä jokainen tarvitsee omat karikkonsa matkan varrella, mutta aina voi selvitä sen olen huomannut.  Nyt istun tässä ja kirjoitan matkastani teille. Sekään ei olisi ollut mahdollista ilman tätä kaikkea mitä olen kokenut. Kiitos elämä, kiitos ystävät ja kiitos karikot <3

Tässä muutamia linkkejä muistin virkistämiseksi:

Rosen- terapia : http://www.rosenterapia.com/

Bach kukkaterapia: http://www.freespirit.fi/bach.html

Reiki : http://www.reikiry.fi/

Ihanaa viikonloppua Teille kaikille ja iloitkaa elämästä <3 <3

Katri